Datakeskuksista - jyrätäänkö meidät ja metsät?

Datakeskusten pelisäännöt ja kuka vastaa kasvun kustannuksista?

Puhumme Suomessa datakeskuksista paljolti investointien ja työpaikkojen luomien mahdollisuuksien kautta. Syystäkin. Suomi tarvitsee uusia investointeja, osaamista ja talouskasvua. Meillä on huomattavan paljon edellytyksiä houkutella digitaalista infrastruktuuria, ja sitä mahdollisuutta kannattaa tietysti myös hyödyntää. Investointikeskustelussa on kuitenkin minusta kysyttävä myös miten varmistamme, että datakeskusten kasvu on kestävää paitsi yrityksille niin myös suomalaiselle yhteiskunnalle ja ympäristölle?

Kun eivät ne datakeskukset tyhjästä synny, pullahda tuosta vaan mettän keskelle. Tarvitaan sähköä, sitä varten sähköverkkoa sekä yleensäkin toimivaa infrastruktuuria. Minusta on varsin aiheellista kysyä miten syntyvät kustannukset ja investointeihin liittyvät riskit jaetaan? Eikä tämä suinkaan tarkoita datakeskusten absoluuttista vastustamista. Tämä on vastuullista talouspolitiikkaa. Ja ympäristöpolitiikkaa. 

Datakeskukset kasvattavat sähkönkulutusta ja edellyttävät toimivaa sähköverkkoa. Tarvitaan uutta sähköntuotantoa, verkkoinvestointeja ja joustoa. Me emme voi pitää hyvänä kehityksenä sellaista, jossa yksityinen investointi tuottaa hyödyt yhdelle toimijalle jättäen sen edellyttämät kustannnukset ja riskit kohtuuttomasti muiden kannettaviksi datakeskuksista edullisella energialla saatavien voittojen kotiutuessa pääosin Suomen ulkopuolelle.

Tähän keskusteluun tarjoaa mielestäni kiinnostavan näkökulman Yhdysvalloissa kehitetty Capacity Commitment Framework-malli eli CCF. Siinä suuri sähkönkäyttäjä sitoutuu rahoittamaan tarvitsemansa uuden sähköntuotannon ja infrastruktuurin. Ajatuksena on, ettei uuden suuren kulutuksen edellyttämän kapasiteetin rakentamisen riskiä sysätä muiden sähkönkäyttäjien kannettavaksi. Yrityksen tarvitessa merkittävästi uutta sähkön tuotannon kapasiteettia on sen sitoutuminen energiatarpeen edellyttämiin investointeihin ja niiden rahoitukseen myös otettava esiin on jo hankkeen suunnitteluvaiheessa.

En ehdota yhdysvaltalaisen mallin kopioimista sellaisenaan. Sen sijaan meidän pitäisi selvittää, voisiko vastaava periaate toimia Suomessa osana omia sähkömarkkinoitamme ja sääntelyämme sekä miten vaikuttaa EU-tasolla vastaavaan säätelyyn, jotta datakeskusten sijoittamiselle olisi Euroopan Unionissa yhtäläiset pelisäännöt?

Euroopan komissio on vuonna 2026 nostanut esiin datakeskusten kestävää liittämistä energiajärjestelmiin. Komission ehdottamassa kolmikantasopimusmallissa keskeisiä kysymyksiä ovat muun muassa sähköverkon suunnittelu, puhtaan energian tuotannon lisääminen, kulutuksen joustavuus ja hukkalämmön hyödyntäminen. Nämä EU:ssa valmisteilla olevat ratkaisut eivät kuitenkaan tarkoita että CCF tai sen kaltainen malli olisi jo otettu käyttöön yhteisenä eurooppalaisena järjestelmänä. Ne osoittavat kuitenkin, ettei datakeskusten kasvua tarkastella EU:n tasolla enää vain yksittäisinä yritysinvestointeina vaan osana laajempaa energia- ja teollisuuspolitiikkaa. Näin tulisi tehdä myös meillä.

Suomessa voisimmekin selvittää mallia, jossa suurten datakeskushankkeiden toteutuminen kytkettäisiin nykyistä huomattavasti selkeämmin niiden edellyttämän sähköntuotannon ja verkkokapasiteetin varmistamiseen. Hankekohtaisesti tämä edellyttäisi arviointia siitä millaista uutta kapasiteettia tarvitaan, kuka nämä uudet investoinnit rahoittaa sekä miten mm. hankkeen sijainti ja hukkalämmön hyödyntäminen voidaan huomioida. Samalla olisi tietysti huolehdittava siitä, ettei sääntely muodostu esteeksi järkeville investoinneille tai myöskään kohtele eri toimjoita perusteettomasti eri tavoin.

Mielestäni tässä on kyse ennen kaikkea vastuullisesta talouspolitiikasta. Yrityksille tulee tarjota ennakoitava toimintaympäristö ja kasvun mahdollisuuksia. Samalla kuitenkin myös kotitalouksilla ja muilla yrityksillä on oikeus odottaa että sähköjärjestelmäämme kehitetään kokonaisuuden eikä vain yksittäisten investointien ehdoilla. En myöskään näe tätä yritysten ja yhteiskunnan vastakkainasetteluna. Päinvastoin. Ennakoitavat, avoimet ja kaikille suurille hankkeille tasapuoliset pelisäännöt ovat myös yritysten etu. Ne vähentävät epävarmuutta ja vahvistavat luottamusta siihen, että investointien hyödyt ja niiden edellyttämät kustannukset on arvioitu rehellisesti. Ei jyrätä ihmisiä eikä metsiä.

Viime aikoina kasvavavaan pelkoon sähkön hinnan hurjasta noususta kuluttajille on esitetty monenlaisia, toinen toistaan hämmentävämpiä ratkaisuja. Fingrid julkaisi kesäkuussa 2026 arvion kantaverkon maksurakenteen uudistamisesta. Ehdotuksessa on muun muassa kulutustehomaksu, jonka tarkoituksena on kannustaa asiakkaita pienentämään tehopiikkejään. Fingridin mukaan uudistus ei itsessään muuta kerättävien maksujen kokonaismäärää, mutta se muuttaa niiden jakautumista asiakkaiden kesken. Tämä ei tiedä kovinkaan hyvää meidän lappilaisten kohdalla. Siinä missä jossain toisaalla talon lämmittämistä voidaan siirtää sellaiseen hetkeeen jolloin kaikki muutkin eivät ole lämmön tarpeessa, ei tämä oikein toimi pohjoisessa. Kun kulutuspiikki ja sitä myötä hintapiikki osuvat pahimpaan pakkaskauteen on lämmöt oltava päällä juuri nyt siitä huolimatta että sähkö olisi edullisempaa huomenna.

Kyse ei siis ole valinnasta investointien ja yhteisen edun välillä. Meidän pitää vain osata rakentaa niiden välille toimivat pelisäännöt. Siksi CCF:n kaltaisen ratkaisun suomalaisen soveltamisen mahdollisuus tulisi selvittää. Ja tämä tulisi tehdä ennen kuin datakeskusten kasvu tekee siitä vielä nykyistä vaikeamman kysymyksen ratkaista. Hyvä investointi ei ole vain suuri summa rahaa tiedotteessa ja hymyt somepostauksissa. Sen pitää olla ennen kaikkea kestävä kokonaisuus paitsi yritykselle niin myös meidän sähköjärjestelmällemme ja suomalaiselle yhteiskunnalle kokonaisuutena.