Mikä PISA-tulos ja mitä se kertoo kouluistamme?

Suomalainen koulu ei ole koskaan ollut vain paikka oppia lukemaan tai laskemaan. Voisinpa jopa väittää että koko yhteiskuntamme on rakentunut sen varaan, että jokaisella lapsella on mahdollisuus laadukkaaseen koulutukseen ja sitä myöten etenemiseen elämässään osana yhteiskuntaa. Yhteinen peruskoulu on myös ollut lupaus siitä, ettei yhdenkään lapsen tulevaisuutta pitäisi ratkaista sen perusteella millaiseen perheeseen hän syntyy tai missä päin Suomea hän kasvaa. Siksi PISA-tulosten pitkä lasku on syytä ottaa vakavasti. Kyse ei ole vain kansainvälisestä sijoituksesta jossain kummallisessa taulukossa, vaan siitä millaiset valmiudet annamme lapsillemme tulevaisuutta varten.

Mikä tämä PISA sitten on? PISA-tutkimus on OECD:n toteuttama kansainvälinen Programme for International Student Assessment, joka vertailee 15-vuotiaiden osaamista ja tuottaa tietoa opetuksen kehittämisen ja koulutuspoliittisen päätöksenteon tueksi. PISA-ohjelma koostuu kolmen vuoden välein toteutettavista PISA-tutkimuksista. Jokaisella tutkimuskierroksella arvioidaan lukutaitoa, sekä matematiikan ja luonnontieteiden osaamista. Lisäksi mukana on kierroksittain vaihtuva innovatiivinen arviointialue. Tutkimus on käynnistynyt vuonna 2000 ja nyt on meneillään 9. tutkimuskierros.

PISA 2025 -tulokset antavatkin todella aihetta pysähtyä. Suomalaisnuorten matematiikan tulos laski 469 pisteeseen ja lukutaidon tulos 474 pisteeseen. Luonnontieteissä tulos oli 504 pistettä. Olemme edelleen OECD keskiarvon yläpuolella, mutta se ei poista huolta pitkään jatkuneesta osaamisen heikkenemisestä. Emme siis puhu yksittäisestä notkahduksesta, eikä kehitystä voida selittää pelkästään koronapandemialla vaikka sen vaikutukset näkyvätkin. 

Mistä tämä sitten  johtuu? Yksinkertaista vastausta ei ole, eikä yhden kätevän syyn etsiminen juurikaan vie meitä eteenpäin. On kuitenkin uskallettava katsoa ongelmia suoraan mitään niistä vähättelemättä tai piilottelematta. 

Mie olen pohtinut erityisesti digitalisaation roolia opetuksessa jo oman tyären kouluaikoina, sekä nyt PISA-tuloksia katsellessani. Teknologia tarjoaa toki paljon mahdollisuuksia, emmekä me voi sulkea koulua jonkinlaiseen tyhjiöön ulkopuolisesta maailmasta. Mutta olemmeko me välillä ottaneet digitaaliset välineet käyttöön liian varauksettomasti ja liian kokonaisvaltaisesti? PISA 2022 -tutkimuksessa 41 prosenttia suomalaisista 15-vuotiaista kertoi digitaalisten laitteiden häiritsevän keskittymistään matematiikan tunneilla usein tai lähes aina. Nyt käyttöön otettu kännyköiden käyttökielto kouluissa varmasti vaikuttaa asiaan, ainakin viitteitä tästä jo on saatu, mutta entäpä teknologiavälitteinen oppiminen? Vuoden 2025 tuloksissa suomalaisnuoret käyttivät koulussa digitaalisia laitteita oppimiseen keskimäärin 2,5 tuntia päivässä ja vapaa-ajan toimintoihin 1,3 tuntia päivässä. OECD-maiden keskiarvot olivat vastaavasti 1,7 ja 1,1 tuntia.

Kirja, kynä ja paperi eivät ole digitalisaation vastakohta. Lukeminen, käsin kirjoittaminen, laskujen ratkaiseminen paperille ja pitkäjänteinen keskittyminen ovat perustaitoja, joita ei minusta pidä sivuuttaa uusien teknologioiden innostuksessa. Meidän täytyy voida arvioida nykyistä tarkemmin, milloin digitaalinen väline auttaa oppimaan ja milloin perinteinen tapa toimii paremmin. Kaikkea mahdollista ei tarvitse digitalisoida vain siksi että niin voidaan tehdä. 

Toinen keskeinen kysymys koskee opetuksen laatua ja tasa-arvoa. Tasa-arvo ei tarkoita vain sitä, että kaikilla lapsilla on koulupaikka. Se tarkoittaa myös sitä, että jokaisen lapsen saama opetus on laadukasta, ja että hän saa tarvitsemansa tuen oppiakseen. Oppimistulosten ei pitäisi riippua kohtuuttomasti siitä missä koulussa lapsi käy tai millaiset mahdollisuudet hänen perheellään on tukea koulunkäyntiä. PISA-tuloksissa 2025 näkyy kuitenkin myös yksi uusi piirre, osaaminen heikkenee myös niiden nuorten joukossa, joiden perheillä on keskimäärin parhaat taloudelliset ja koulutukselliset edellytykset tukea koulunkäyntiä. Niin sanotusti ''hyvä koti'' ja vanhempien resurssit eivät siis yksin riitäkään paikkaamaan koulutuksen ja oppimisen ongelmia. Tämä kertookin minusta meille, että meidän on tarkasteltava paitsi mitä kouluissa, mutta myös nuorten arjessa on muuttunut. Jos lasku näkyy myös hyväosaisten perheiden lapsilla, emme voi selittää sitä vain sosiaalisilla ongelmilla tai kotien tuen puutteella.

Inkluusiosta puhutaan paljon. Jokaisella lapsella on oikeus kuulua yhteisöön, eikä tuen tarve saa automaattisesti sulkea häntä sen ulkopuolelle. Samalla meidän on kuitenkin kuunneltava opettajia jotka kertovat kohtaamistaan haasteista tätä koskien. Jos samassa luokassa on hyvin erilaisia tuen tarpeita eikä riittävästi aikuisia, aikaa tai erityispedagogista osaamista ole saatavilla, hyvä tavoite voi törmätä käytännön todellisuuteen. Inkluusio ei saa tarkoittaa sitä, että vastuu siirretään opettajalle ilman riittäviä resursseja. Lapsen etu ei toteudu sanoilla hallinnollisessa päätöksessa, vaan sillä mitä luokassa todella tapahtuu.

Myös koulujen eriytymiseen on puututtava. Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden oppimistuloksiin vaikuttavat muun muassa suomen tai ruotsin kielen taito ja perheiden sosioekonominen tilanne, mutta myös ympäröivän yhteisön asenne oppimiseen. PISA-tulokset osoittavat myös, että maahanmuuttajataustaisia oppilaita keskittyy kouluihin, joissa maahanmuuttajataustaisten osuus on jo ennestään suuri. Tätä kehitystä ei pidä hyväksyä väistämättömänä ja koulujen eriytymiseen on syytä kiinnittää huomiota ennen kuin on liian myöhäistä. Korostan, ettei kyse ole siitä, että yksittäiset lapset tai perheet olisivat ongelma. Eriytyminen heikentää sekä oppimisen edellytyksiä että yhteiskunnallista luottamusta yleensä luomalla rinnakkaisyhteiskuntia ja -yhteisöjä joissa kotiutuminen entisestään vaikeutuu. 

Me emme säilytä suomalaisen peruskoulun vahvuuksia niistä kahoisasti puhumalla ja hyväksymällä että näin tämä vain nyt nykyään on. Meidän on uskallettava tarkastella opetuksen todellisia tämänhetkisiä käytäntöjä ja mikä niissä mahdollisesti on vialla. Meidän on kuunneltava opettajien kokemuksia kentältä, ja palautettava perustaidot kaiken ytimeen. 

Jokaisella lapsella on oikeus saada hyvää opetusta. Jokaisella opettajalla on oltava mahdollisuus sitä antaa. Oppimis- ja opetusrauha on palautettava. Yhteiskunnalla on vastuu huolehtia siitä ettei koulutuksen ja sitä myötä mahdollisuuksien tasa-arvo jää tulevaisuudessa vain kauniiksi tavoitteeksi, jonka toteutuminen riippuu liikaa lapsen lähtökohdista ja siitä mihin kouluun hänellä on mahdollisuus päästä. Suomalainen yhteiskunta ei toimi näin, emmekä voi suostua siihen, että se toimisi näin myöskään tulevaisuudessa. 

Pia